Pohdintoja Pauliina Rauhalan Synninkantajat-romaanin pohjalta

Johdanto

Tuli pitkä pohdinta, johon en silti saanut kaikkia ajauksiani mukaan enkä ainakaan oikeaan muotoon. Pyydän anteeksi vajavaisuuttani. En halua loukata ketään, mutta koen nykyään tarpeelliseksi pohtia näitä asioita ja puhua niistä, sopivasti - ja itse määrittelen, mikä on minulle sopiva määrä. Jos et jaksa lukea kirjallisuus- ja uskonasiapohdintoja, jätä tähän!

Ajatuksiani Synninkantajat-romaanin pohjalta

Luin Pauliina Rauhalan romaanin Synninkantajat hitaasti, koska se oli minulle sivumääräänsä painavampi luettava. Se herätti paljon ajatuksia. Kieleltään se on paljon velkaa kaanaankielelle, joten mietin, kuinka paljon siitä menee ohi, jos ei ole kosketusta vanhoillislestadiolaisuuteen. Kirjan rakenne on vähän sekava, mutta selittyy kyllä jotenkin lukiessa. Teos on ymmärtävä ja kaunis sekä rehellinen.

Olen miettinyt, miksi julma ja kova uskonnollisuus usein peittoaa lempeän. Lestadiolaisuuskin on pohjimmiltaan armollista. Kai se johtuu ihmisen ikuisuuden pelosta. Ihminen kaipaa selkeyttä, jota elämässä ei ole. Jos usko ei määrää mitään eikä aseta rajoja, niin tuntuu, ettei jumalallakaan ole ole valtaa. Vihainen jumala on vaikuttavampi kuin lempeä. Siis pelottavampi, ja pelolla on helppo hallita. Ihmiset täytyy saada ruotuun.

Ihmiset on ilmeisen helppo usuttaa toisiaan vastaan. Lisäksi vallanhimo pilaa paljon, ja on sekin lähellä ihmistä. Nuo asiat liittyvät Synninkantajiin ja kaikkeen muuhunkin. Esim. Ikitie on oikeastaan ihan samanlainen tarina kuin Synninkantajat. Ihmiset tekevät hulluuksia ja pilaavat toistensa elämän, eikä missään ole mitään järkeä. Syy ei ole usko(nno)ssa sinänsä vaan ihmisessä, vaikka usein jyrkissä aatteissa on aineksia, jotka edesauttavat diktatuuria ja alistamista.

Lestadiolaisuudessa ajatellaan, että seurakuntaäiti on erehtymätön eikä uskonasioissa voi olla yksilöllisiä mielipiteitä. Tämä on pohjimiltaan demokraattinen ja kaunis ajatus, mutta aina on johtohahmoja, aina on sairaita ja vallanhaluisia ihmisiä ja aina voi tulla ylilyöntejä kuten on historian mittaan nähty niin lestadiolaisuudessa kuin muuallakin. Sitten jälki voi olla rumaa.

Vaikka olen lukenut ja kuullut paljon eriseuroista ja lestadiolaisuudesta 1970-luvulla, niin silti Synninkantajat avasti silmiä sille, miten suuria tragedioita pienissä ja isommissakin kylissä tapahtui. Ihmisen on tosi vaikea selviytyä, jos oma perhe ja yhteisö hylkäävät, vaikkei kyse ole fyysisestä väkivallasta tai hengenmenon uhasta. Eikä aika ollut niille hylkääjillekään helppo, mutta kuristava pelon ilmapiiri sai heidät uskomaan, ettei ole vaihtoehtoja. Moni uskoi, että ollaan oikealla asialla. Synninkantajissa kuvataan hienosti sitä, kuinka lapsi on tämän kaiken keskellä. On hirveää henkistä väkivaltaa sanoa lapselle, että hänen rakas isoäitinsä on saatanan oma.

Rakkauskin sai (ja saa, siinä asiassa ei ole muutosta tapahtunut) olla vain tietynlaista, vanhojen ukkojen määräämää. Se ja seksuaalisuus ovatkin aihealueita, joiden avulla ihmistä on helppo kurittaa, satuttaa ja hallita. Juuri mitään ei myöskään saa(nut) harrastaa, koska siten ajautui väärille poluille. Jotkin säännöt ja synnit olivat naurettavia kuten se, ettei E-liikkeessä, kirkkokuorossa tai muun kuin lestadiolaisen papin pitämässä jumalanpalveluksessa saanut käydä. En muista juuri mitään eriseura-ajoista, eikä meillä ole kotona noista ajoista juuri puhuttu.

Muistan kuitenkin hyvin jälkilaineet 1980-luvulla. Seurakuntapäivät olivat joskus tunnelmaltaan raskaita ja vähän pelottaviakin. Muistan, kun eräs mummeli nousi pyytämään anteeksi, että hän on kuunnellut epäuskoisen papin saarnoja. Hän kertoi, että hänellä on epäuskoinen puoliso, joka aina haluaa kuunnella radiosta jumalanpalveluksen. Mummolle saarnattiin synnit anteeksi, ja puheenjohtaja antoi vinkin, että seuraavalla kerralla voi mennä toiseen huoneeseen radiojumalanpalveluksen ajaksi. Muistan myös, kun muuan vaimoihminen puolusti musiikin kuuntelua ja kertoi, kuinka oli ollut kuuntelemassa kirkossa Matteus-passioita. Hän oli ajatellut, että tällaista on varmaan taivaassa, yhtä ihanaa. Musiikki oli niin koskettanut sisintä. Hän sai melko kovan puhuttelun moisesta jumalattomuudesta.

Minusta Rauhalan romaani on erittäin vaikuttava ja koskettava teos, mutta luulen, että jos tällaiset asiat ovat hyvin vieraita, teos ei puhuttele. Toisaalta nämä asiat (vallanhimo, ylilyönnit jne,) eivät kuulu vain lestadiolaisuuteen, vaan kaikenlaiseen ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Olen vertaillut kokemuksiani ystäväni kanssa, joka on kasvanut kiihkokommunismin keskellä. Meillä on monia samankaltaisia kokemuksia. Minullahan oli todella hyvä ja turvallinen lapsuus ja hyvät vanhemmat. Rakastan perhettäni yli kaiken. En minä lapsena osannut miettiä ja kyseenalaistaa uskonasioita, eikä minulla ollut tarvettakaan. Kriisi tuli vasta yli kolmekymppisenä. Minulla ei ole lapsuudestani eikä lestadiolaisuudestakaan traumoja, mutta nykyään näen asiat toisin kuin suurimman osan elämästäni olen nähnyt. Olen vähitellen opetellut muotoilemaan omia ajatuksia ja uskomaan, että saan ajatella, mitä tahdon. Jokaisella toki on omat demoninsa, joiden kanssa on opittava elämään.

En tykkää ehdottomuudesta oikein missään asiassa, kavahdan fanaattisuutta. Läheiseni tietävät, että yhdessä asiassa olen ehdoton: lohikakkua ja mansikkakakkua ei saa syödä samalta lautaselta. Jotain rajaa rajattomuudessa!

Onko täällä bingoa?

Ihmisiä on mukava seurailla ja miettiä, kukahan tuokin on, mitä tekee työkseen, missä asuu, millainen ihminen on. Kaikenlaisia päätelmiä tulee tehtyä, mutta en usko tämmöisesta harrastuksesta olevan mitään haittaa, kunhan pitää päätelmät itsellään.

Kävin viikonloppuna puolisoni kanssa minilomalla Tallinnassa. Laivalla näkee ihmisyyden kirjoa laidasta toiseen. Tällä kertaa mukana oli paljon vanhoja ihmisiä. Mennessä kuulin erään mummon huikkaavan toiselle: "Pirkko, onko täällä bingoa?" Pirkko vastasi: "Voi rakas, en tiedä, mutta uskon, että on." Minusta tämä oli oikein miellyttävä sananvaihto.

Sitten näin, kun eräät ihmiset kohtasivat, nainen ja mies ja nainen. Pariskunnan nainen halasi toista naista, ja he puhelivat toisilleen: "Ihana nähdä pitkästä aikaa!" Pariskunnan miespuolinen lampsi paikalle ja ensi töikseen sanoi tympiintyneesti: "Kuka keksi, että pitää lähteä näin aikaisin?" Sitten sanoi : "Mä melkeen päätin jättää välistä." Mietin, että käytöstavat eivät näköjään kuulu kaikille. Miten joku voi ajatella, että hänellä on oikeus olla töykeä muille? Kummallista.

Tallinnassa oli sateista ja kolehkoa, mutta mukavaa kuten aina. Pienikin irtiotto piristää. Kävelimme Telliskiven alueella, ja jotain pientä tarttui mukaankin putiikeista. Suosittelen vierailemaan tuolla: alueella on mukavia putiikkeja, kauppahallimainen systeemi, kirpputoreja, vintageliike (ainakin yksi), ravintoloita, kahviloita ja baareja, joista yksi on vanhassa junavaunussa. Löytyi myös peruukkikauppa, se oli kiehtova.

Äitiys on kummallista: usein haaveilen yksinolosta, mutta kun olen erossa lapsista lyhyenkin ajan, ikävöin heitä. Niin nytkin. Tiesin, että lapset nauttivat olostaan hyvässä hoitopaikassa ja nautin hiljaisuudesta, mutta silti ikävöin. Tänään haimme heidät ja koiran kotiin. Koira ei olisi halunnut lähteä. Se tykkää niin kovasti ihmisserkkupojistaan.

Wannabe lukija

Olen viime aikoina tajunnut, etten tee enää sellaisia asioita, joiden kuitenkin edelleen ajattelen liittyvän minuun ja määrittävän minuuttani. Esimerkiksi sanon kysyttäessä, että olen kova lukemaan, enkä ajattele valehtelevani. Olen kyllä ollutkin. Lukeminen on ollut minulle kuin hengittämistä, tärkeää olemista, ei niinkään tekemistä. Olen lukenut hirveän paljon kirjoja, kaikenlaista kirjallisuutta. Rakastan kirjoja. Haluan, että niitä on ympärilläni. Edelleen ostan niitä myös ja käyn kirjastossa lainaamassa ja olen mielissäni, kun taas löysin mielenkiintoista luettavaa.

Mutta milloin olen viimeksi lukenut kokonaisen kirjan? Milloin olen innostunut jostain teoksesta? Niin käy nykyään todella harvoin. Uusin lainojani monta kertaa, kunnes joudun palauttamaan ne lukematta kirjastoon. Ostamani teokset häviävät kirjahyllyyn, enkä edes muista, olenko hankkinut jonkin tietyn kirjan vai olenko vain suunnitellut hankkivani.

En pysty keskittymään, en jaksa lukea. Kirja menee pilalle, jos sitä voi lukea vain puolen sivun pätkissä. Lisäksi aivoni eivät nykyään pysty käsittelemään kuin valmiiksi mössättyä asiaa, mutta en kuitenkaan pysty lukemaan huonoa, helppoa teosta. Hyvää viihdekirjallisuutta on yllättävän vaikea löytää.

Kun puhuin tästä asiasta Facebookissa, ystäväni lohduttivat minua, että lukeva ihminen piilee vielä sisälläni ja palaa, kunhan ruuhkavuodet hellittävät. Toivon todella sitä, koska muistan hyvästä kirjasta saamani nautinnon enkä toivo menettäväni sitä. Haluaisin vielä joskus olla oikeasti lukeva ihminen enkä vain haaveissani. Eräs hieno nainen osasi myös taannoin valita sanansa hyvin: "Olet jo lukenut niin paljon, että vaikket lukisi enää eläissäsi, olet lukenut enemmän kuin suurin osa ihmisistä." Tuolla voin lohduttautua, kun tunnen itseni tyhmäksi. Nautinnon vuoksi haluaisin vielä kuitenkin palata lukijaksi.

On muitakin asioita, joiden olen havainnut hävinneen elämästäni konkreettisina asioina ja elävän vain päässäni haaveina ja ajatuksina. Kerron niistä toiste. Nyt menen harjoittamaan vanahanaikaasta elinkeinoa eli syömistä.

Mitä blogin pitäminen tarkoittaa minulle?

Päätin kokeilla taas tätä kirjoittamisen muotoa. Nyt on yö enkä ole virkeimmilläni, vaikka olenkin yöeläjä, mutta kokeilen laittaa homman alkuun. Blogin perustaminen on taas ollut jonkin aikaa mielessäni. Hidastava tekijä on liiallinen itsekritiikki. Pidän kirjoittamisesta ja pidän Facebookista. Facebookiin on helppo ja nopea kirjoitella huomioita, eikä julkaisemisen kynnys nouse suureksi päivitysten lyhyyden vuoksi.

Kirjoitin blogia joitain vuosia sitten. Silloin usein kävi niin, etten saanut julkaistua tekstejäni tai edes kirjoitettua ajatuksiani, koska minun muka piti hioa ne "täydellisiksi". Sitten käyttämäni alusta lakkasi olemasta ja samalla bloginikin ja olen pitäytynyt Fb-kirjoittamisessa. Vanhassa blogissa oli minulle tärkeitä pohdintoja vakaumuksesta, elämänmuutoksesta, lastensaamisesta. Oikeastaan niiden tekstien katoaminen harmittaa. Kirjoitin niitä elämäni pyörremyrskyssä ja sen jälkimainigeissa.

En ole vielä varma, mitkä asiat nousevat tärkeiksi tässä blogissa. Nyt ei ole myrskyn aika, nyt on ruuhkan aika. En halua nostaa aiheiden valinnassakaan rimaa. Jos minua huvittaa kirjoittaa tänne kakkuresepti ja hehkuttaa leivonnaisen herkullisuutta, niin kirjoitan ja hehkutan. Jos tunnen tarvetta pohtia äitiyttä, pohdin. Jos olen kapinamielellä, niin toivottavasti kapinoin. Eniten joka tapauksessa kirjoitan itselleni. Kirjoittaminen on aina ollut minulle tärkeä itsetutkiskelun väline. Kirjoittamalla selvitän ajatuksiani ja - ehkä valitettavastikin - puran stressiä ja yritän lievittää murheitani. Olen satunnaisesti pitänyt päiväkirjaa, eikä niitä tekstejä ole jälkikäteen pelkästään mukava lukea, koska en ole kirjoittanut ollessani iloinen.

Blogistani en halua tehdä valituskanavaa tai itkuvirttä. Näin julkisesti en käsittele arimpia ja henkilökohtaisimpia asioitani. Yritän nähdä aiheet ilon kautta, joskaan en pidä sitä pakkona. Jos minun täytyy, kirjoitan vaikeista asioista ja murheistakin. En kirjoita saadakseni lukijoita, ainakin tällä hetkellä tuntuu siltä. Toisaalta on mukavaa, jos saan peilata ajatuksiani ja jos joku kokee, että olen osannut sanoittaa jonkin asian hyvin.

Muiden muassa tällaisilla ajatuksilla lähden taas blogimatkalleni ja toivotan sinut, joka satut näitä rivejä lukemaan, tervetulleeksi mukaan. Nyt kuitenkin lennähdän nukkumaan, etteivät aivoni jumitu kokonaan. Kirjoittelemisiin, lukemisiin.